Helmikuun mietteitä

Elämä on nyt muuttanut suuntaa, mutta eiköhän tämä suunta ala jo tuntumaan tutulta. Äiti lähtee aamusella töihin, tytöt vilkuttavat äidille ja jäävät nauttimaan aamiaista Iskän seurassa. Suurin muutos on siis vanhemmilla, mutta lasten elämä on pysynyt entisellään. Äidillä on ollut vähän vaikeuksia tottua uuteen rooliin, mutta enää en sentään murehdi, miten kotona pärjätään, koska kotona pärjätään vallan mainiosti. Iskä on ottanut homman haltuun ja elämä sujuu entisenlaisesti. Viime aikojen pakkaset ovat tosin asettaneet omat haasteensa, kun ulos ei ole päästy, mutta toivottavasti maaliskuu olisi jo vähän lämpimämpi.

Tytöt kasvavat vallan mahdottomasti. Siivosin tänään pois Ainon vaatekaapista lähes kaikki 74-kokoiset vaatteet pois ja laitoin 80 tilalle. Aika erilainen on vaatemaku ollut vuosi sitten, kun katsoin Alvan vanhoja vaatteita. Retrosta on siirrytty ihanaiseen vaaleanpunaiseen. Vielä vuosi sitten en voinut kuvitellakaan, että pukisin tyttöni hempeisiin väreihin, mutta niin se vaan maailma muuttuu. Muuten vaatetta Ainolla on varmaan ihan mukavasti, mutta vielä puolipotkareita pitäisi hankkia. Alvalla kun käytin sukkiksia, mutta Ainon pulleita reisiä en viitsi ruveta sukkiksiin tunkemaan, vaan puolipotkareissa on varmaan mukavampi olla.

Alvan vaatehyllystä poistin puolestaan viimeiset 86-kokoiset puserot ja bodyt. Ne eivät ole tainneet enää aikaan mahtua kunnolla, vaikka niitä vieläkin on käytetty. Isompaa kun ei oikein ole tullut ostetuksi. Nyt niitä alkaa vähäitellen kaapista löytyä, joskin housuja ei taida vielä olla ollenkaan, vaan 86:lla mennään. Farkkuja voisikin olla Alvalla ostoslistalla, jos joskus vielä kauppaan ehdin.

Mulla on tosi pitkät työpäivät ja olen kotosalla vasta 17:30-18:30 välillä. Ruokiksella ei ehdi kauppoja kierteleen ja töistä tulen suoraan kotiin. Viikonloppuisin ei oikein huvita lähteä minnekään ja kotitöissäkin riittää puuhaa. Siten ollaan kotioloissa. Tosin Turun asunto pitäisi tyhjentää tässä viikon sisällä, joten sitä ollaan tässä samalla suunniteltu. (Hyvin suunnniteltu on lähes puoliksi tehty...)

Aino on selvästi kehittynyt tässä Iskän kanssa olon aikana. Liikkuminen on tuonut tytön elämään uusia ulottuvuuksia. Vielä ei voi varsinaisesta ryömimisestä puhua, mutta siihen suuntaan hän on kovaa vauhtia menossa. Aino pystyy jo suunnistamaan sinne päin, jossa jotakin mielenkiintoista on. Vähän se vie aikaa ja puhinaa, mutta usein kiinnostavasta jutusta saadaan kiinni ja se viedään suuria miettimättä suuhun. Kaikki suuhun, jopa tutti jos sen jostakin itse löytää. Eteenpäin Aino ei vielä suunnista, mutta sivulle hän kääntyy jo helposti ja tavoittelee sieltä haluamaansa.

Ruokapuoli maistuu vieläkin Ainolle hyvin. Alvallekin ehkä vähän paremmin, joskaan hän ei vieläkään ole mitenkään pohjaton tuon syömisen suhteen. Tosin melko ennakkoluulottomasti hän kuitenkin maistaa lähes kaikkea, mutta määrät jäävät huomattavan pieniksi. Aino taas helpolla huitaisee pienen pilttipurkillisen ruokaa kitusiinsa ja ryyppää vettä ja maitoa päälle. Puuroa ei meillä ole juurikaan harrastettu, mutta tänään Aino söi vähän äidin lautaselta kaurapuuroa. Ensin sitä vähän köhittiin, mutta kyllä se sitten vähän alkoi maistua. Kun sitä sai uudella hampaalla pureskella.