Vuosi lopussa

Taas on yksi kotiäitivuosi lopussa ja lapset kasvaneet taas vallan mahdottomasti.

Aino on nyt joulukuun aikana kehittynyt mestariksi tuossa vatsalleen kääntymisessä. Selällään hän ei enää viihtyisi ollenkaan, kun kerran osaa kääntymisen taidon ja selällään olo on kuulemma vain pikkuvauvoja varten ja hän on jo iso tyttö. Vatsallaan Aino jaksaa jo jonkin aikaa ollakin, ja siitähän näkeekin paljon paremmin, mitä ympärillä tapahtuu. Mutta ennen pitkää alkaa huutelu, että tulisiko joku kääntämään mut pois tästä asennosta. Selälleen kääntyminen on siis vielä kokematta, mutta eiköhän sekin sieltä viimeistään ensi vuoden aikana löydy.

Ruokailu on siis Ainon kanssa mukavaa puuhaa. Sosetta syödään ihan reilusti, joskin kaupan soseet maistuvat paremmalta kuin äidin tekemät, kun ne ovat paljon silosampia. Tällä hetkellä meillä syödäänkin vuoropäivinä kaupan ja äidin tekemää sosetta. Pare vaan meidän sileäkurkunkin on oppia vähän rakeisemman soseen syömistä. Ja kyllähän sekin menee, kun siitä tekee vaan riittävän juoksevaa. Aino kun haluaisi imaista sen soseen siitä lusikasta, eikä niinkään ottaa lusikkaa suuhunsta.

Vaikka Alvan vauva-ajasta on vasta vähän aikaa kulunut, on kuitenkin muisti jo unohtanut sen, minkälainen vauva Alva Ainoon verrattuna oli. En siis enää pysty kirjoittamaan siitä, onko Aino vai Alva touhukkaampi, hymyilevämpi, nauravampi, enemmän syliin kerjäävä tms. Ehkä parempi niin, mutta Aino ainakin on hyväntuulinen ja reipasotteinen vauva. Hän seuraa mielellään äidin, Iskän ja Isosiskon puuhia, imeskelee sormiaan, kääntyile puuhamatollaan, sylkyttelee vaikka vieraammassakin sylissä ja painelisi mielellään tietokoneen näppäimiä äidin sylistä.

Nukkuminen on se ainoa Mutta. Viime yönä Aino heräili siten, että katsoin kelloa lähes jokaisen tunnin aikana ainakin kerran, vain kello 04 jäi bongaamatta. Hereillä oltiin siis vähintään kerran tunnissa. Jonkinlainen unikoulun aloitus alkaa jo hiipiä mieleen. Olo on äidillä aika tokkurainen