Synnärillä

Torstaina sitten lähdimme ajamaan kohti Poria ja Satakunnan keskussairaalaa. Tunnin matka meni hujauksessa, kun ei ollut mitään supistuksia ja aikakin oli etukäteen sovittu. Keskiviikkona tosin kätilö soitti mulle ja pyysi tulemaan jo tuntia aikaisemmin, koska sille päivälle sovittu toinen leikkaus oli siirretty pois kyseisestä salista. Yhdeksältä olimme siis osastolla, jossa meidät ohjattiin yhteen huoneeseen vaihtamaan vaatteita ja valmistautumaan synnytykseen. Aika jännät paikat oli. Jotenkin viime kerralla, kun kaikki oli täysin uutta ei osannut varautua tulevaan mitenkään. Nyt tuleva jännitti jo enemmän, kun oli vähän hajulla siitä, mitä se on.

Huoneessa vaihdoin sitten vaatteet ja mulle laitettiin tippa ja katetri. Katetrin laitto oli tälläkin kertaa ihan ok juttu, mutta noita piikkejä en oikein siedä. Varsinaisesti mulla ei ole mitään piikkikammoa, mutta mun verisuonia ei ole suunniteltu niitä varten. Tälläkään kertaa ei päästy yhdellä pistolla, vaan jouduttiin kaivamaan toista suonta ja kokeilemaan sitä, kun ensimmäinen ei onnistunut. Mies sai päälleen myös leikkaussalitamineet ja sitten aloimme odottamaan sitä, että pääsemme leikkaussaliin.

Eihän siinä sitten enää kauaa odoteltu ja ennen puolta yhtätoista lähdimme kohti leikkaussalia. Minä sängyssä makoillen ja mies vauvan "kaappia" työnnellen. Mut vietiin suoraan leikkaussaliin, mutta mies ohjattiin toiseen huoneeseen odottamaan, että alkuvalmistelut saadaan tehtyä. Mulle laitettiin happinaamaria, antureita rintaan, verenpainemittaria käsivarteen ja tietty spinaalia selkäytimeen. Spinaalin laitto aikatavalla jännitti, kun edellisellä kerralla epin laitto meni aika mönkään ja lääkäri silloin vähän puoliääneen epäili, että onko mulla jotenkin normaalista poikkeavat nikaman välit. Spinaali meni silloin kuitenkin kokeneen anestesialääkärin laittamana kerralla. Nyt jännitystä lisäsi se, että laittajana oli joku harjoittelija. Hän joutui aika kauan hakemaan sopivaa kohtaa ja vasta toinen yritys tuotti tulosta. Sinäänsä tuo ei nyt juuri sattunut tai haitannut, mutta jännitystä se lisäsi. Kyseessä taisi olla vielä joku lääkäriksi opiskeleva eikä varsinaisesti erikoistuva jo lääkäriksi valmistunut.

No alkuvalmistelujen jälkeen mies pääsi leikkaussaliin ja tuli istumaan mun viereeni. Suunnitellun sektion paras puoli on selvästi se, että isä pääsee mukaan. Oli hienoa todistaa syntymän ihme yhdessä tärkeimmän ihmisen kanssa. Kun vauva sitten ensimmäisen kerran parkaisi, tuli todella syvä liikutuksen tunne. Onneksi pian sain nähdä tämän ihmeen ja tuntea vauvan ihon poskellani ja kädelläni. Sitten vauva vietiin naapuri huoneeseen, jossa lastenlääkäri tutki pienokaisen Iskän valvovan silmän alla. Huuto ja parku oli melkoinen. Alvasta en muista edes ensi äänähdystä, mutta tämän vauvan itku oli sen verran voimallista, että sen kyllä muistaa. Taitaa olla suuriäänisempi kaveri. Sitten vauva tuotiin vielä hetkeksi viereeni, ennen kuin häntä lähdettiin viemään osastolle, jonne myös mies lähti.

Mä jäin tikattavaksi ja tällä kertaa tikkaaminen kesti jonkin verran kauemmin kuin viimeksi. Kuulemma toisen sektion tikkaaminen vie enemmän aikaa. Kun Aino siis syntyi klo 11:11, lähdin mä leikkaussalista vasta siinä 12 aikaan. Mut vietiin heräämöön, jossa jäätiin odottamaan puudutuksen vaikutuksen lakkaamista. Kahden aikaan sitten pääsin osastolle ja huoneeseeni, jonne mies ja vauvakin lähes heti tulivat. Ja heti alkoi imetyksen opettelu ja siten myös vauvaan tutustuminen.

Se päivä meni vähän sitten siinä. Tissiteltiin, makoiltiin, ihailtiin vauvaa ja nautittiin uudesta perheenjäsenestä. Mies lähti kotiin siinä viiden pintaan ottamaan Alvaa vastaan ja me jäätiin vauvan kanssa kahden. Yö meni kohtuullisesti. Unta en varmaan juurikaan saanut, vaikka vauva vietiin siinä yhden aikaan hoitajien hoteisiin. Puoli viiden aikaan kyselin vauvan perään, että voisi sen takaisinkin tuoda, kun ei meidän huoneessa kukaan nukkunut. Vauva oli kuitenkin juuri nukahtanut, joten hoitaja ei raskinut sitä tuoda. Pari kertaa taisin vielä kysellä vauvan perään, mutta neiti suvaitsi herätä vasta siinä ysin vai olisiko ollut puoli kympin aikaan. Aika ikävä jo siihen mennessä oli tullutkin.

Päivällä meitä kävi tervehtimässä Alvan sisko lapsensa kanssa. He tulivat keskellä päivää, eikä mulla tällöin vielä ollut huonekaveria. Saimme siten olla hetken rauhassa ja ihastella kummankin vauvoja. Mies ja Alva tulivat sitten siinä viiden aikaan katsomaan meitä. Oli ihana nähdä Alvaa pitkästä aikaa, mutta valitettavasti vierailu oli melko lyhyt, joten eron hetki oli taas käsillä. Myös Mummi, Pappa ja mun sisko kävivät meitä tervehtimässä vierailua aikana. Aika hulinaa siis onnistuttiin pitämään, kun kaikki olivat yhtä aikaa mun huoneessa. Huonekaveri varmaan ärsyyntyi, mutta toisaalta se oli kuitenkin vain reilu tunti.

Lauantaina päivä sujui tavalliseen tapaan. Tällöin en enää saanut ruokaa suoraan huoneeseen vaan "jouduin" hakemaan sen itse päiväsalista. Toisaalta tuo liikkuminen on kyllä niin hyväksi, että kun vain liikkeelle lähtemisen kivut kestää, niin sitten sitä jo meneekin. Mies ja Alva kävivät taas siinä vierailuajan korvilla mua katsomassa, mutta pitkän ajomatkan takia he eivät voineet kovinkaan kauaa viipyä.

Sunnuntaina aamupäivällä vauvalla oli lääkärin tarkastus ja saimme luvan kotiutua. Äkkiä soitti miehelle ja he lähtivät heti ajamaan sairaalaan ennen Alvan päikkäreitä ja hakemaan meitä kotiin. Ihanaa oli tulla kotiin. Ei enää sairaalan laitostavaa vaikutusta ja yksityisyyden menetystä. Täällä saa olla rauhassa ja nauttia ja opetella taas vauva-arkea.