Neurootikko äiti

Vauvojen vertailu taitaa olla aika yleistä, mutta muhun on iskenyt itseni vertailu muihin äiteihin. Lopputulema siinä vertailussa taitaa olla, että olen neuroottinen erilaisten ohjeiden noudattaja. Erityisesti tämä koskee Alvan ruokailua.

Neuvolassa neuvottiin aloittamaan kiinteiden maistelu yhdellä uudella maulla viikossa. Myöhemmin on varmaan tarkoitus siirtyä sitten siihen, että yksi maku per neljä päivää. Tämän jälkeen se ei ehkä sitten ole enää ihan niin tarkkaa. Mä vaan olen vieläkin jämähtänyt tuohon yksi uusi ruoka-aine per viikko. Yritän urhoollisesti antaa useampiakin uusia makuja viikossa. Välillä se onnistuu, mutta takaraivossa kytee ajatus, että onkohan tämä nyt ok.

Alvan ruokavalio ei ole siten mikään kovin laaja. Lämmin ruoka on jo aika kauan ollut peruna-porkkana-parsa -sosetta. Hedelmäsoseista on maistettu omenaa, persikkaa, päärynää ja luumua. Maissinaksuja on syöty kolme kappaletta.

Mulle ei ollut tullut mieleenkään aloittaa puuron syöntiä ennen viiden kuukauden ikää. Mutta kun muilla oli sekin jo aloitettu hyvissä ajoin ennen kyseistä päivää, niin minäkin rohkaistuin ja aloitimme sen kaksi päivää ennen "sallittua" aikaa. Nythän kuuden kuukauden raja on jonkin ajan päästä käsillä ja silloin voisi alkaa jo antamaan lihaa, mutta miedän kasvisruokakin on vielä aika alussa. Ei oikein tee mieli antaa mitään lihaa, kun kasvisten syönnin laajentaminen on vielä kesken.

Tänään aloitimme uutena ruoka-aineena kauran. Keitin Elovenasta Alvalle puuroa. Leikkaisin hiutaleita saksilla pienemmäksi, mutta aika sattumia sinne taisi jäädä. Ei oikein uponnut kovin innokkaasti, mutta ehkä parissa päivässä tähän totutaan ja sitten vain heti uusia makuja kehiin. Toisaalta, jos viikonloppuna suunnataan Turkuun, niin voipi olla, että uusi maku siirtyy taas alkuviikkoon, joten lähes viikko tässäkin taas tulee väliä...

Olen myös aika tarkka siitä, että jos valmisruoka on avattu, eikä sitä ole heti saanut jääkaappiin, on loppuruoka lentänyt surutta roskiin. Kerran kaupungilla laiton avatun purkkiruuan mukaan myöhemmin käytettäväksi, kun kaveri oli niin hyvällä menestyksellä tehnyt, mutta kotona jätin sen kuitenkin tarkoituksella huoneenlämpöön, joten illalla sain sen hyvällä omalla tunnolla heitää pois. Yli vuorokausi sitten avattua vastikettakaan en Alvalle enää anna. Samoin en lämmitä uudelleen tuttipullossa jo kerran lämmitettyä maitoa. Tämän johdosta meillä lentääkin päivittäin useamman tuttipullollisen verran maitoa viemäriin. Laiskuuttani olen öisin kuitenkin antanut samaa tuttipulloa jopa kolmen tunnin ajan, joten siinä lipsumista on sentään havaittavissa.

Toinen neuroosini taitaa liittyä ruokailuväleihin. Alva ei oikeastaan koskaan ole kitissyt tai huudellut, että nyt on nälkä, joten mutsi safkaa pöytään. Hän vaan odottelee tyytyväisenä, että koskahan sitä murkinaa taas tulee. Sitten jos nälkä yllättää aivan kovasti, niin sitten tulee kyllä sellainen huuto, että oksat pois, mutta se jo kertoo enemmän siitä, että nyt on äiti unohtanut ruokailun väliin kokonaan. Lapsentahtisuus ei meillä siten ole koskaan onnistunut. Olen antanut alusta asti Alvalle ruokaa kolmen tunnin välein. Odotan siis joka kerta, että kolme tuntia on mennyt ja sitten alkaa ruokailu. Joskus harvoin päädyn antamaan ruokaa jo varttia ennen, mutta kellon tarkasti täällä mennään. Jos annan ruokaa "väärään" aikaan, niin heti alan laskemaan, että miten ne muut ruokailut sitten siirtyvät ja ehtiikö Alva saada ennen iltaa riittävästi ruokaa. Tähän sitten liittyy myös se, että pitkät päikkärit usein sotkevat MUN tekemät suunnitelmat ja sitten ruokailuissa joutuu joustamaan ja siihen en oikein pysty.

Päikkäritkin on täällä kotioloissa aika tarkkaan aikataulutetut. Alva menee ekoille päikkäreille 10.15, toisille päikkäreille 13.30 ja viimeisille päikkäreille 18.00. Näihin siis kaikin voimin pyrin, mutta eikö vaan se vauva joskus nuku tavallista kauemmin tai lyhemmin ja sehän sotkee taas mun hyvin rakennetun rytmityksen. Rytmi ja arki on vauvalle kuulemma niin tärkeä, että siinä yritän pysytellä.

Toisaalta huomaan, että tämä rutiinien noudattaminen kärjistyy täällä kotona kaksistaan. Kun lähdemme Turkuun tai kaupungille kavereita moikkaamaan, niin siellä osaan jotenkin paremmin sumplia tilanteen mukaan. Siellä ei jotenkin "ahdista", vaikka päikkärit jäävät tavallista lyhemmiksi ja niitä tulee ehkä yhdet lisääkin. Ruokailun suhteen olen kyllä sielläkin aika tarkka, joten uusia makuja ei tällöin tule tarjottua.