Korvissa sittenkin

Yöllä Alva sanoi, että hänen korvansa on kipeä. Niin sitä sitten aamulla suunnattiin taas lääkäriin ja tulehdushan sinne korvaan oli yöllä tullut. Se mikä enemmänkin ihmetytti oli se, että myös Ainolla oli molemmat korvat tulehtuneet, eivätkä kuulemma näyttäneet siltä, että se olisi ihan viime yön aikana tulehtuneet. Nyt siis molemmilla tytöillä on lääkekuurit päälle.

Kuumetta

Perjantaina kun tulin töistä kotiin, oli Alva aika väsyneen oloinen. Tein hänelle pehmoisen ja mukavan sängyn keittiön penkille ja siinä hän seuraili, kun minä laitoin ruokaa. Alva jopa tapojensa vastaisesti nukahti ja heräsi sitten, kun ruoka oli valmis ja tuli osallistumaan ruokailuun. Ruokailun jälkeen kun kokeilin hänen otsaansa oli aika selvää, että nyt on Alva elämänsä ensimmäisessä kuumeessa. Mittari näytti 38,5 astetta ja ei muuta kuin lääkevarastoja penkomaan, jospa jostakin löytyisi kuume lääkettä.

Olen aina joskus ostanut meille apteekista varastoon joitakin lääkkeitä, joista sitten voi valita, jos tilanne niin vaatii. Apteekkiin kun on matkaa vähintään 15 km ja viikonloppunakin auki olevaan n. 35 km. Kaapin kätököistä löytyi Pamolia, mutta siinä oli jo päivät menneet vanhaksi. Panadolia löytyi nestemäisenä, joten sitä annoin Alvalle. (Maku taisi olla järkyttävä, kun hän ei enää yöllä meinannut millään ottaa sitä.)

Viikonloppu menikin sitten hoitaessa ensin Alvaa ja sitten lauantaina jo Ainoakin. Tänään olin tyttöjen kanssa tk-lääkärissä ja Aino sai lääkekuurin, kun keuhkoissa taisi krohista lääkekuuria vaativasti. Hoitoon meno siirtyi taas viikolla eteenpäin.

Toinen tyttö

Viime elokuun kirjoitusten jälkeen Alva on muuttunut vaikka kuinka, kuten edellisestä kirjoituksesta huomaa, mutta Aino on lähes kuin toinen tyttö. Vuoden ikäisestä vauvasta puolentoista vuoden ikäiseen taaperoon on ajallsesti vähän, mutta kehityksellisesti enemmän kuin Amstrongin askeleet.

Kävely on tietenkin ollut hanskassa jo vaikka miten. Lokakuussa hoidon alkaessa ajattelin vielä, että mitenhän meidän Aino pärjää ulkopuvussaan pihalla kaksi kertaa päivässä, mutta veikkaan, että ihan hyvin on mennyt. Alkuun liikkuminen taisi olla vähän hapuilevaa, mutta nyt mennään muiden tyttöjen mukana. Ja sisällä jo juostaan Alvan perässä kotia ympäri. Kiipeily on jo onneksi helpottanut. Yläkerran rappusetkaan eivät jaksa juurikaan enää kiinnostaa, vaikka porttia emme koskaan jaksaneet tehdä. Nyt Aino menee portaat ylös joko itse kontaten tai seisten kädestä kiinni pitäen. Alas päin olemme häntä enimmäkseen kantaneet, mutta kyllä se peruutuskin onnistuu.

Hoidossa Aino on tässä syksyn aikana oppinut leikkimään. Hän touhuu jo muiden tyttöjen mukana, tai leikkii itsenäisesti. Parasta ovat nuket, magneettinen kalapeli ja erityisesti kirjat. Touhulan väki ja Lorutoukka ovat ne ehdottomat suosikit ja niitä pääsenkin lukemaan vähintään kaksi-kolme kertaa illassa. Kun Iskä on ne kirjat lukenut ensin pari kertaa, peruutetaan istumaan vuorostaan äidin syliin kirja kädessä. Samalla voi tosin itse katsoa vaikka telkkaria, kun tekstit osaa niin ulkoa, ettei tarvitse muuta kuin katsoa, minkä sivun hän on kääntänyt auki ja ladella sitten tekstit ulkomuistista.

Aino vaikuttaa Alvaa tempperamenttisemmalta, jääräpäisemmältä. Hän tekee sen, minkä on päättänyt, eikä kiellot tai houkuttelut saa häntä muuttamaan mieltään. Siinä on turha äidin yrittää muuttaa tytön mieltä, jos hän on päättänyt, että nyt käsiä pestään ja liotetaan vedessä pitkään. Väsyneenä hän osoittaa mieltään pukemista vastaan, huutamalla vatsallaan lattialla ja takomalla nyrkeillä ja jaloilla lattiaan. Seikka, joten Alva ei ole vielä koskaan keksinyt tehdä (uhmaiästä ei siis vielä tietoakaan). Aino on toisaalta kyllä yhtä kiltti kuin Alvakin ja Alva usein sanookin: "Aino on kiltti" ja Aino toteaa tähän Alvalle: "Iltti" ja Alva kiittää kauniisti, kun Aino sanoi häntäkin kiltiksi.

Myös ruokailun osalta Aino on erimaata kuin Alva. Alvalla silloin aikoinaan mietin, että ketä varten tehdään niitä valtavia pilttipurkkeja, kun eihän kukaan nyt voi kuvitellakaan, että joku lapsi sellaisen söisi kokonaan. Vieläkin mietin, että ketä varten ne ovat. Ainolle kun sellainen purkki ei riitä mihinkään. Teenkin sitten niin, jos purkkiruokiin joudun turvautumaan, että lämmitän kummallekin omat purkit. Kun Aino on tyhjentänyt omansa, on yleensä Alvakin jo lopettanut muutaman lusikallisen jälkeen ruokailunsa ja Aino syö tyynesti siskonsa purkistakin vielä vähintään puolet. Samoin aamiaispuuro maistuu. Alvan kanssa jätin aika pian puuron keiton, kun hänelle se ei koskana juuri maistunut. Nyt Aino vetää puuroa ihan mahdottomasti. Annan hänelle yleensä pari kauhallista ja Alvalle yhden. Sitten Aino ottaa toisen samanlaisen satsin, ja lopulta syö suurimman osan munkin puurostani ja Alvan puuron loput. Puuron jälkeen maistuukin hyvin vielä äidin jogurtti, joten äidin laihdutuskuuri jatkuu ilman imetystäkin.

Aino ymmärtää jo puhetta ihan riittävästi. Tosin kun pyydän häntä viemään jonkun esineen keittiöön, vie hän sen sujuvasti keittiön roskikseen, jonne on tottunut vaipatkin kuljettamaan. Roskiksesta löytyy siis milloin mikäkin astia tai vaate (osa lasten vaatteista säilytetään keittiön laatikoissa). Aino osaa sanoa jo Äiti (= kuka tahansa vähän läheisempi ihminen, äiti, Iskä, hoitaja jne.), Loppu (kun esim. maito tai ruoka on loppu tai kirja luettu loppuun), Kiitti, katkatkatkatkat (Katti Matikaispilleri), kakka (milloin mikäkin, joskus myös kakka), Pappa, Mamma, Hau-Hau (= koiran ääntelyä, mutta myös lehmän, valaan, hevosen tai lähes minkä tahansa kissaa kookkaamman eläimen ääntelyä), pois (kun haluaa pois erityisesti pinnasängystä, syöttötuolista tai kun pitää riisua kegät. Kengät ovatkin ihan suosikkeja ja niitä laitetaan jalkaan pitkin päivää. Aino onkin Alvan mukaan ihan kenkäPriikki). Näiden oma-aloitteisesti tulevien sanojen lisäksi hän osaa matkia perässä muitakin sanoja, mutta näitä ei kuule kuin vain matkiessa, tai sitten niitä ei huomaa yleisen höpötyksen seasta.

Tänään kun Alva makoile keittiön penkillä ja mä istuin siinä lähellä olevalla sohvatuolilla, käveli Aino nukke sylissä kohti olohuonetta ja kääntyi sitten takaisin, meni antamaan pusun Alvalle ja sitten minulle. Sitten Aino suuntaisi taas kohti olohuonetta, mutta ennen kynnystä palasi kuitenkin suukottamaan uudestaan, ja tätä jatkui ja jatkui. Suukkoja sateli monta monta, ja aina välillä käytiin ihmettelemässä olohuoneen kynnystä.

Harjasin Alvan hiuksia yhtenä aamuna.
Alva: Miksi hiukset menee takkuun?
Äiti: No nukkuessa ne hieroutuvat tyynyä vasten.
Alva: Ei kun, silloin kun niihin menee ruokaa.

Kun kiellän, että Aino ei esim. saa hyppiä enää sohvalla, sanoo Alva yleensä, että: Ei saa hyppiä kun sitten tulee itku ja parku ja hammasten kiristys ja papukaijan merkki.

Kuulumisia

Ehkä yöunien pidentyminen on lisännyt minunkin energiatasojani, kun taas pitkästä aikaa tekee mieli kirjoittaa vähän meidän kuululmisia.

Meille kuuluu siis hyvää. Lapset aloittivat lokakuun alussa perhepäivähoidossa ja ovat käyneet siellä kolmena päivänä viikossa. Kaksi päivää viikossa ovat iskän kanssa kotona. Mä teen osa-aikaista siten, että olen vain kuusi tuntia päivässä töissä. Tämä järjestely on toiminut meillä. Lapsilla ei ole kohtuuttoman pitkää päivää ja mäkin ainakin teoriassa olen vähän reippaampi kotona (mainitsematta tietenkään sitä, että meidän neljän hengen työtiimistä kaksi työkaveria ovat poissa remmistä ja tilanne tuskin lähikuukausina muuttuu).

Hoitoon meno on meillä onnistunut paremmin kuin olisi uskaltanut toivoa. Yhtenäkään aamuna en ole joutunut viemään itkuisia lapsia hoitoon, eikä lapset ole itkien odottamassa minun tuloa. Miten suuri helpotus tämä on ollut. Alva on ihan innoissaan hoitoon menosta ja puuhuu siitä kokoajan. Aino sinäänsä ei osoita suuriakaan tunteita hoitoon menosta, mutta menee sinne ihan mukisematta Alvan perässä. Alva on myös hoidossa oppinut vaikka mitä. Tuttipullo jäi onneksi vihdoinkin pois minun lomani aikana elokuussa. Tällöin oli myös Alvan hammaslääkäri ja silloin hammaslääkäri sanoi, että tutti pois. Tutti jäikin sitten sinä päivänä. Tämäkin vierotus meni ihan uskomattoman helpolla, eikä nyt ole kyse vain siitä, että mun muistini kultaisi menneen.

Tutti siis jätettiin perjantaina, kun tulin töistä ja kuulin hammaslääkärin kommentit. Kun Alva meni sänkyyn nukkumaan mä päätin, että se on siinä sitten. Alva oli oikeastaan niin väsynyt, että nukahti ihan kohtuu helpolla ilman tuttia. Tietty pientä purnausta oli, mutta ei mitään järkkyä huutoa. Öisin olin tottunut silloin tällöin heräämään siihen, että Alva herää itkien siihen, ettei tuttia ole missään. Ekana yönä olin ihan varma, että nyt kun nukahti niin helpolla herää takuulla itkemään tutin perään. Mutta mitä vielä. Yö meni ihan mukavasti. Lauantaina hän puolen päivän aikaan sai itku-potku-raivarin tutin perään, mutta kun lohduttelin ja totesin, että Alvalla on todella kova nälkä ja tämä johtuu siitä, niin raivari loppui melko lyhyeen. (Alva ei siis vieläkään ole mikään tempperamenttinen uhmailija.) Nämä kaksi kertaa olivatkin sitten ainoat kerrat, kun tutin perään huudeltiin. Tutteja Alvalla oli ollut varmaan lähemmäs kymmenen. Ensimmäisinä päivinä yritin ilman suurta hakemista hävittää vastaan tulevat tutit ja muutaman jemmasin varmaan paikkaan, pahimman varalle. Alva sitten kuitenkin löysi yhtenä iltana yhden, kun olivat Iskän kanssa leikkimässä lasten huoneessa. Alva oli kuulemma ollut niin onnellisen näköinen tutti suussa ja tuli sitten alakertaan sitä minullekin näyttämään. Äiti vaan sitten oli niin kova, että tutti lähti suusta heti ja hävisi samantien. Alva ei juurikaan protestoinut, vaikkakin onnellinen ilme hävisi. Muutaman viikon jälkeen Alva löysi yhdestä laukustaan kaksi tuttia ja kiikutti ne heti kiltisti mulle sanoen Äiti hävitä nämä heti. Mahtoiko hänellä ollut itsellä olo, että noihin hän taitaa olla heikkona.

Hoidon alusta alkaen hoitotäti päätti kokeilla, että miten Alvalla onnistuu ilman vaippaa olo. Hän pyysi ottamaan ison pinon housuja mukaan, että on sitten mistä vaihtaa. Itselläni oli vähän se ajatus, että tuskin niitä vaihtopöksyjä tarvitaan, kun Alva on aika hyvä pidättämään eikä ilman vaippaa ollessa ainakaan kotona juuri ollut vahinkoja tapahtunut. Ja ei niitä sitten hoidossakaan tapahtunut. Lokakuu meni vessassa käyntiä harjoitellessa ja uskallusta kerätessä, mutta kun pissa sitten ensimmäisen kerran tuli pönttöön, ei vaippaa juuri tämän jälkeen tarvittu. Lokakuussa jäi jo yövaippakin pois ja sen jälkeen siihen ei enää ole palattu. Vahinkoja on sattunut varmaan kolme, joista viimeisin tänään, vaikka en ole vessassa käynnistä juurikaan muistuttanut. Nämä kolme vahinkoa on kyllä käynyt aina siten, että Alvalla on ollut niin mielenkiintoista tekemistä, että vessassa käynti on unohtunut tai jäänyt liian viime tippaan.

Viimeisen viikon aikana on meillä jäänyt myös Alvan ruokalappu vähitellen pois käytöstä. Kuulemma samanikäiset kaveritkaan eivät juuri enää käytä, joten tämäkin äiti on hellittänyt siitäkin vauva-merkistä.

Näkemiin!

Ehkä tavataan joissakin muissa ympyröissä, toisissa merkeissä ja uusilla teemoilla.

Kiitos ja kumarrus kaikille!

1-vuotias

Vauva vuosi alkaa olla takana, kun Ainokin on nyt täyttänyt vuoden. Vuoden täyttymistä ollaan juhlistettu jo kahtena päivänä ja vielä ensi viikolla olisi tarkoitus kerran juhlistaa tilannetta. Viiime viikon lauantaina pidimme juhlat sukulaisille ja sunnuntaina kaveriperheille. Tiistaina tulee vielä äiti-lapsikerhon kaverit.

Aino osaa jo hienosti kävellä tukea pitkin ja työntää mielellään taaperokärryään. Kulkee sohvan viertä, nousee lipastoa vasten seisomaan, mutta ennen kaikkea kiipeää, kiipeää ja kiipeää. Hän on tainnut onnistua kiipeämään jo lähes kaikille vaakasuorille pinnoille. Keittiön tuoleille, pöydälle, sohvalle, lipaston päälle, sohvatuoleille, sängylle, portaita jne. Koska kiipeäminen on niin kivaa, ei kävelyn harjoitteleminen olekaan ollut niin hohdokasta. Lauantaina synttärijuhlien kunniaksi hän kuitenkin seisoi ilman tukea muutaman sekunnin ja nyt viikon harjottelemisen jälkeen tuetta seistään jo monta kymmentä sekunttia ja askeliakin hän on ottanut jo pari. Seisominen ei ole vielä mitään kovin vakaata, vaan hän huojuu kuin juopunut. Mutta selvästi se taito on viikossa kehittynyt.

Syöminen on ollut aina Ainon vahvuus ja nyt hän on vähitellen alkanut haluamaan syödä itse. Tosin onneksi vanhemmat vielä saavat syöttääkin, kun siitä omasta syömisestä ei suuhun vielä paljoa päädy (lue: ei mitään). Alva on tämän viikon mummilla ja pappalla yökyläilemässä ja me ollaan kolmestaan kotona. Lähdin tänään Ainon kanssa käymään Porissa shoppailemassa ja ostin Ainolle ensimmäiset kengät. Ne olivat Superfitit ja kokoa 22. Alva muistaakseni aloitti kengänkäytön koosta 21, mutta toisaalta taisin ostaa ne hänelle jo vähän aikaisemmin. Ja kengästähän se riippuu myös, mitä kokoa käyttää.

Ainolla alkoi eilen unikoulu. Otimme hänelle Alvan vanhan pinnasängyn käyttöön, jonka laitoimme olohuoneeseen (eli ei samaan kerrokseen kuin missä makuuhuoneet on). Ajatuksena on nyt opettaa hänet vihdoinkin nukkumaan ja nukahtamaan ilman rintaa. Me vanhemmat aletaan olla jo ihan tainnuksissa tuosta univajeesta, joten nyt oli vihdoinkin tehtävä jotain. Kun Alva vielä saatiin Turkuun hoitoon, niin nyt sitten päätimme ottaa itseämme niskasta kiinni ja aloittaa yötaistelu.

Pelisääntöinä vähän keskenämme sovittiin, että koska tutti ei Ainolle kelpaa, niin ei sitä nytkään sitten enää opeteta (Alva kun on siinä kiinni liiankin kanssa) ja tuttipulloriippuvuuttakaan ei hänelle haluta, joten sitä annetaan vain pahimmassa hädässä. Ja rintaa ei enää ollenkaan. Takaraivossa tietenkin jyskytti se, että meidän päätökset voivat olla kuin veteenpiirretty viiva siinä 02-04 välillä, mutta päätettiin ne kuitenkin ajoissa, vaikka sitten niitä rikottaisiinkin.

Eilen Aino sitten laitettiin nukkumaan siinä klo 22 aikaan. Hän oli siihen asti ihan virkkusa, joten ei yritetty laittaa liian ajoissa nukkumaan. Ja huutohan siitä tuli. Aino huusi ja huusi ja huusi ja huusi. Iskä yritti häntä lohduttaa, antaa pulloa (se lensi kaaressa pois), silittää, taputtaa, heijata, mutta mikään ei auttanut. Sitten yrityin vuorostani minä, mutta yhtä surkein tuloksin. Mikään ei ollut hyvästä ja Aino vain huusi. Toisaalta se huuto selvästi alkoi siitä laantua, eikä ollut ihan mahdotonta enää. Vähitellen hän sitten mun silittämiseen alkoi nukahtaa ja nukahtikin onneksi lopulta siinä 23 aikaan. Päätettiin lopulta, että nukutaan molemmat olohuoneessa. Mä taisin vähän torkahtaa, mutta puoli yhden aikaan siirryin yläkertaan sänkyyn nukkumaan ja taisin ehtiä nukahtamaankin ihan kunnolla, ennen kuin Aino sitten puoli kahdelta heräsi. Siliteltiin ja taputeltiin häntä miehen kanssa vuorotellen ja noin tunnin urakan jälkeen Aino lopulta taas sai unen päästä kiinni.

Mä hipsin Ainon nukahtamisen jälkeen takaisin sänkyyn ja seuraava unipätkä oli noin puolitoista tuntia. Neljältä Aino sitten heräsi taas ja sitten nukahtaminen olikin vähän takkuisampaa. Tai oikeastaan hän kyllä tuntui torkahtavan hetkeksi, mutta heräsi sitten taas uudestaan. Mäkin siinä taisin vähän torkahtaa, kunnes sitten puoli kuuden aikaan Aino nukahti vähän paremmin. Siirryin taas sänkyyn, jossa taisin nukahtaa heti. Ainon itkuun sitten heräsin ja tulin alakertaan. Kello oli vähän vaille kuusi, joten unta ei montaa minuuttia ollut. Seitsemään saakka yritettiin miehen kanssa nukuttaa Ainoa, mutta kun siitä ei tuntunut tulevan mitään, nosti mies Ainon pois sängystä ja lupasi huolehtia hänestä, jotta mä sain mennä takaisin nukkumaan. Kuuntelin, että alakerrasta kuului Ainon itkuskelua. Hän kun oli ihan väsynyt, mutta ei vaan osannut nukahtaa. Mä kuitenkin nukahdin. Kun heräsin oli ihan hiljaista. Ajattelin, että mies on lähtenyt Ainon kanssa ulos, mutta he nukkuivatkin vielä. Aino oli nukahtanut joskus kahdeksan aikaan omaan sänkyynsä ja mies nukkui siinä pinnasängyn vieressä patjalla. Kello oli 9:30 ja sitten hekin heräsivät.

Yö meni ennakko-odotuksia paremmin, mutta hyvään yöhön tässä on vielä matkaa. Tänään Aino oli väsynyt jo kasin aikaan. Teimme iltatoimet ja laitoin Ainon nukkumaan vähän ennen yhdeksää. Huutohan siitä tälläkin kertaa tuli, mutta kun silittelin häntä selästä vei uni voiton jo muutamassa minuutissa. Nyt hän on nukkunut jo lähes puolituntia ja tämä äitikin lähteä nukkumaan.

Hoitoon

Toukokuussa saimme kuulla, että meidän lähellä (noin parin kilsan päässä) oleva entinen perhepäivähoitaja ottaa taas lapsia hoitoon. Hän on ollut meidän ajatuksissa se ensisijainen hoitaja, vaikka emme häntä kovin hyvin tunnekaan. Hän vaikuttaa kuitenkin ihan järki-ihmiseltä, jolla on omia lapsia (nyt jo ripari-ikäisiä) ja sijainti on mitä mainioin. Se 60 km lisäajo lasten hoitopaikan vuoksi ei juuri innosta. Tosin hänen syksynsä on jo täynnä, mutta vuoden alusta oletettavasti voisi mahtua. Laitoin sitten heti tuolloin paperit vetämään kunnalle, että hoitopaikkaa tarvitaan ja kaksin kappalein. Soitin vielä tälle hoitajalle, mutta hän ei ollut tehnyt asiasta vielä lopullista päätöstä ja ehkä alkaisi joka tapauksessa yksityiseksi hoitajaksi. No sanoin meidän olevan enemmän kuin kiinnostuneita, jos vain heille mahtuu.

Noin viikko sitten tämä hoitaja soitti, että hän on nyt päättänyt aloittaa syksyllä lastenhoidon uudelleen ja että jos olemme kiinnostuneita, niin meidän neidit ovat kyllä tervetulleita. Pari päivää tuossa miehen kanssa ajatusta haudottiin. Mies on hakenut hoitovapaata tammikuun loppuun, joten ihan vielä hoito ei olisi meille ajankohtaista, mutta toisaalta, jos paikkaa ei nyt ota vastaan, niin se on sitten adjo ja tammikuussa saadaan taas se "jämä" paikka korvesta, jonne kukaan ei jaksa joka päivä ajaa. Lopulta sitten sovimme alustavasti niin, että meidän neidit tulee osa-aikaisesti hoitoon syksyksi ja vasta vuoden alusta kokopäiväkseksi. Tämä tuntui sopivan hoitajallekin, tosin vielä emme sopineet mitään tuntimääriä tai muuta ja rahapuolikin on sopimatta (Hän ei aloita yksityisenä perhepäivähoitajana, vaan hän olisi työsuhteinen, kellään kokemuksia tällaisesta?). Sovittiin olevamme yhteyksissä tässä elokuun aikana ja sopivamme asiasta tarkemmin.

Meidän lasten lisäksi hoidossa olisi todennäköisesti kaksostytöt, jotka tunnen pintapuolisesti. Rauhallisen oloisia, Alvaa ehkä pari vuotta vanhempia. Alvalle tämä ratkaisu on varmaan mitä passelein. Hän varmaan nauttii kavereista, uusista leikeistä ja vaihtelusta. Aino tosin on vähän vielä pieni, mutta hän saa kuitenkin olla tutun siskon seurassa ja hoitostartti on kuitenkin melko lievä ja sitä voidaan sitten sovitella hänelle sopivaksi, niin ehkä sitten helmikuussa hänet malttaakin jo ihan mukavasti jättää hoitoon.